En tajua itseäni. Mä en jotenkin vaan osaa päästää ketään ihmistä sillä tavalla liian lähelle mua. En osaa puhua kenellekkään asioistani, avautua tai tunnustaa jotain. Mun elämässä ei oo ketään sellaista ihmistä, jolle voisin kertoa aivan kaiken. Siinä vaan on se ongelma että sitten patoan kaiken sisälleni ja se on huono juttu. Mutta mun mielestä on ahdistavaa jos joku tietää musta jotain tosi henkilökohtaista.

Mä oon ihan ihmiskammoinen. Esimerkiksi kaupassa en voi mennä etsimään jotain tavaraa jos sillä hyllyllä on joku muu ihminen. Täytyy odottaa niin kauan että se häipyy siitä. Tänäänkin kävin lenkillä ja mua ahdisti, jos joku sattu menemään ohi. Haluaisin muuttaa johonkin isoon kaupunkiin, jossa ois niin paljon ihmisiä, ettei kukaan kiinnittäis keneenkään erityisemmin huomiota. Sitten ei ahdistais tollaset jutut, kun tavallaan vaan hukkuis massaan. Muutenkin kaupungit on tosi kivoja, kun on asunu koko elämänsä ajan maalla. Mun mielestä on ihana aina käydä joka kesä Helsingissä. Siellä on jotenkin rennompaa, kun ei tunne suunnilleen joka toista vastaantulijaa. Siellä jotenkin uskaltaa esimerkiksi pukeutua erillä tavalla, kuin ennen. Mulla on jonkinlainen mekko-, hame- ja toppikammo, mutta kaupungissa sellaisiin tyttömäisiin vaatteisiin on vaan kivempi pukeutua. Aion muuttaa Helsinkiin tai Tampereelle heti kun pystyn. Ihan perseestä, kun pitää olla loukussa täällä.